Taas pakkasta!

Taas tänään aamulla pakkasta, välillä alkaa olla talvenkin tuntua, vaikka tämä syksy on ollut leuto ja kuiva, oikeita kissanilmoja, jolloin on ollut hyvä ulkoilla. Nyt täristää ja tassuja pakottaa kun ulkoilee. Ikkunasta tuijottelu on parasta.

Ihmiselläni on tänä syksynä kehittynyt kumma tapa: se menee kylmään järviveteen ja kastelee itsensä läpikotaisin, uikin vielä ja useampaan kertaan! Minusta se on käsittämätöntä. Sitten se tulee tyytyväisenä ja märkien varusteiden kanssa kotiin ja kehuu, että minunkin pitäisi kokeilla. Puh! Puistattaa. Kunnon kissa ei itseään kastele, ei ainakaan hyisessä vedessä?!

Tänään se (ihminen) oli sitä mieltä, että olisi keksinyt nerokkuuteni salaisuuden. Että lemmikit ei nurise ja narise. Niin, ehkä se on niin. Tyytymätön osaan olla, vihainen ja tahtoni ilmaisen kyllä, mutta jatkuvaan valitukseen en ryhdy. Kissat on siitä hienoja, että loukkaantuneinakin tai huonovointisina ne purrrraavat silti!

Tämä on ollutkin ihmisille arvoitus pitkään. Toisaalta kehräys on tyytyväisyyden ja turvallisuuden ilmaus, mutta toisaalta me purisemme myös uhattuina tai loukkaantuneina. Jostain olin lukevinani, että matalataajuinen purina stimuloi kissan luustoa ja lihaksia - me kun luonnostamme laiskoina lepäämme hyvin paljon, korvaisi tämä liikunnan puutetta ja pitäisi tukirankamme kunnossa ja valmiina metsästyskoitoksiin. Kissan luutkin kuulemma paranevat nopeammin kuin esimerkiksi koiralla. No, sehän on selviö, mutta sitäkin on arveltu kehräyksen ansioksi.

Me kissat siis pidämme itsemme kunnossa positiivisella purinalla, jätämme marinat ihmislajin ominaispiirteeksi. Viikonloppuna ihmiseni kuuli hyvän puheen sanoista - vaikka puhuja ei tykännytkään pihaansa välillä sulostuttavasta kissaveljestä. Linkkaan puheen tähän, kun ihmiseni saa sen nettiin. Minusta vanhan kunnon Descartesin fundamentin voisikin toisinaan muuntaa näin: "Marisen, siis olen."

Ja meille kissoille: "Purisen, siis olen."