Jouluhaukea itse kullekin säädylle!

Nyt se nappasi! Jouluhauki! Tänä jouluna onkin kunnon saaliit!

Aamulla löytyi kellarista aarre.

Joulun vietän henkilökunnan kanssa tänä vuonna maalla, Tenho-kaverin ja papan ja niiden henkilökunnan kanssa. Tänään löysin aikaisin aamulla kellarista hyvää oikein reilulla mitalla! Kellarissa oli jähtymässä iso kinkku - siitä tosin en välittänyt, henkilökunnan muonaa - mutta sen lisäksi myös järkyttävän iso kala! Varmaan kymmenkiloinen hauki!

Kellari on minun salapaikkani maalla. Sinne avaan aina oven ja viihdyn sen salaperäisessä pimeydessä ja viileydessä. Joskus sieltä on löytynyt sammakoitakin. 

Tätä valtavaa saalista tuli katsomaan henkilökuntakin, kun esittelin kalaa kurnaten ja narskutin pyrstöä onnessani. Olisinhan minäkin tällaisen helposti napannut, jos eteen olisi tullut. Olisipa tällaista kotona akvaariossa... Tästä riittää ahneemmallekin kissalle koko jouluksi!

Ihanaa ja makoisaa joulua vain itse kullekin!

Tässä vielä tervehdyksenä video viime joululta. Yrittivät saada minutkin pakettiin. 

Mutta sitä parasta joulun lahjaa kun vain ei saa pakettiin!

Elävät makuualustat

Tänäänkin on ollut taas kova lumimyräkkä, eikä mikään ole tällaisina talvipäivinä kivempaa kuin nukkua lämpimästi. Mukavimmat makuualustat ovat eläviä: akvaarion päällys - tai pikemminkin sen lampun päällys - ja henkilökunnan syli tai öisin lämpimät jalat, joiden väliin on mukava kiertyä kerälle. Tällöin henkilökunta on hyötykäytössä ympäri vuorokauden. Jalat lämmittävät kumpaakin kylkeä, tai vatsaa ja selkää, miten nyt sattuukin kierimään, että lämpö säilyy tasaisena joka puolella. Sitä se varmaan tarkoittaa: tasalämpöinen eläin. Että kääntelee kylkeä lämmityskohteen suuntaan sopivin väliajoin ja lämmittää itseään joka puolelta. 

Jotkut ovat erehtyneet luulemaan, että olen kovakin sylikissa, mutta ehdottomasti en! Syliä käytän lämmitysalustana vain harvoissa paikoissa ja tilanteissa. Toinen niistä on silloin, kun henkilökunta on kotihommissa työhuoneessa. Silloin hiivin ensin muina miehinä näppäimistön yli, se aiheuttaa joskus jotain ääntelyä henkilökunnan suunnasta, ja pistän pöydälle ikkunan viereen hetkeksi vahtiin.

Jo pelkkä lumikinosten pitkä tuijotus tuottaa niin kylmän olotilan, että voin astua henkilökunnan syliin lämmittelemään. Jos jalat ovat sopivasti hollilla patterin päällä, astun suoraan syliin, ja jos ne eivät ole, voin katsahtaa vaativasti taaksepäin ja vähän nostella takapuoltani sen suuntaisesti, että kollia kylmää ikkunan maisema ja nyt ei näytä olevan lämpöistä nukkumapaikkaa saatavilla. Kyllä ne jalat useimmiten pikaisesti patterin päälle nostellaan, että pääsen käpertymään lämpimään syliin.

Minä ikkunavahdissa työpöydällä.

 

 Ja sitten hyisen maiseman tuijottelun jälkeen - lämmin syli.

Leevi viis vee

Täytin tässä pari päivää sitten 5 vuotta! Virallinen syntymäpäiväni oli 2.12., mutta henkilökunnan kanssa olemme juhlistaneet sitä pariin kertaan, eilen ja noin viikko sitten.

Eilinen lahja oli kissakakku. Katkaka på svenska. Uskokaa tai älkää, mutta henkilökunta löysi kaupan kattiosastolta oikean kissoille tehdyn pakastekakun, jota tottakai piti kokeilla! Se oli kotimainen kalakakku, ja sulamista piti odotella useampi tunti. Mutta ei se lopulta kovin herkullista ollut. Maistelin vain vähän vaaleanpunaista päällystä, ja kun henkilökunta kakkua paloitteli, totesi sekin, että eipä kovin maistuva nami ollut, niin kuivakka ja kova, eivät hekään olisi sitä syöneet...

Parempi lahja saapuikin oikeastaan jo viikko sitten. Leevi-kirja! Siinä on 40 sivua ja yli sata kuvaa - minusta! Parin viime vuoden ajalta kerättyjä helmiä. Henkilökunta osasi hyvin valita lahjan, sitä selaillessa ei voi muuta kuin ihmetellä, millainen otus oikein olenkaan. 

Marraskuun pimeyttä

Marraskuu on varsin tylsä kuukausi. Minusta on alkanut tulla sisäkissa. Ulkona on niin usein pimeää, ja kun henkilökunta on päivisin poissa, pääsen vain pimeällä ulkosalle, jos sitäkään. Välillä kun on käynyt pakkasella, en ole halunnutkaan olla pitkiä aikoja ulkona, ja nyt kun on kova tuuli, jää silloinkin ulkoiluni lyhyeksi. Sateesta nyt puhumattakaan.

Onneksi on sentään pari kivaa, vähän aurinkoistakin päivää ollut, eikä henkilökunta ihan joka päivä poissa ole. Toiveita siis on.

Ja kotona voi joka tapauksessa öisin herätellä henkilökuntaa, kasvatan heidän kärsivällisyyttään ja sopeutumiskykyä. Menevät nykyään niin aikaisin nukkumaan, että kyllä ne joutavat heräilemäänkin välillä! Ja sitten aamuisin riemusta hypäten asunnon nurkasta nurkkaan edestakaisin, täytyyhän sitä kollinkin johonkin ulkoiluvajeesta patoutunutta energiansa tuhlata!

Valoisana ja kuivana marraskuun päivänä aidalle paistattelemaan päivää!

Hiihtoloma lokakuussa

Viime viikonloppu oli varsin erikoinen. Pääsin pitkästä aikaa Pohjanmaalle nauttimaan maaseudun vapaudesta! Edellisestä kerrasta oli ainakin kaksi kuukautta, lähes kolme! Siellä tuli juuri tuloyönämme lunta lähes 15 senttiä ja nautimme henkilökunnan kanssa äkillisestä kauniista talvesta koko pitkän viikonlopun. Nyt talvi tosiaan yllätti ihan oikeasti, lokakuussa!

Joka kerta kun minua kutsuttiin ja ihmiseni huuteli minua pakkasessa, tulin pian täysiä juosten ja loikkien sisälle - herkkujen toivossa ja nälkäisenä. Koskemattoman hangen poikki piti loikkia nopsaan, loikkieni väli umpihangessa oli yli kaksi metriä.

Kummasti nopeaan totuin kylmään pakkaseen, kivaa se kyllä oli, mikään pakkanen ei haittaa vapaata kissaa!

Minä ja tumma iltapäivän myrskyisä taivas takanani. Harvinainen lokakuun paksu hanki.

Loikkaan hangen yli. 

Tenho vuorostaan loikkaa minua pakoon. 

 

 Löysin jyväaitan ovesta kolon, jonka kautta pääsin sisälle aittaan ja kurkkimaan korkealta! Minusta tulisi aito ja uljas maalaiskolli hyvin äkkiä.

Yhä ylös yrittää...

Melkein taas kuukausi edellisestä blokista, minä alan käydä laiskaksi! Beechameeliä ja ulkoilutusta riittää, niin ei tarvitse herättää huomiota blogikirjoituksillakaan.

Monet tuntuvat haluavan taivaaseen. Minä olen samaa mieltä. Aina yritän mitä korkeimmille paikoille, kävelyillä kiipeilen lastenkiikuissa ja aidoilla. Menisin puiden latvoihinkin, jos päästettäisiin. Mutta tämä kaupunkielämä on tätä, ei päästetä ei. Ai, miksi menisin taivaaseen? Siksi, koska siellä on aika usein lintuja!

Minä erään pihakiikun päällä, taivaita kurotellen.

Tänään pääsin pitkästä aikaa tammimetsikköön. Kävimme katsomassa, miten syksy etenee. En oikeastaan nauttinut reissusta, joka paikassa oli märkää lehtimössöä ja mutaa, ja pieniä ihmisiä edes takaisin, ei yhtään rauhaa kyttäillä. Ja jollei ollut pikkuihmisiä, oli koiria. Onneksi tiesin koko ajan, missä auto oli ja sain lopulta palveluskunnankin raahattua takaisin autolle ja kotiin. Vaikka olihan siellä kaunis auringonpaiste, ja muutama hiljainen hetkikin.

Näin myöhään on jo iltaisin vähän viileääkin. Parasta onkin iltalenkin jälkeen päästä sänkyyn, lämmittelemään ihmiseni jalkojen päälle. Meillä on vastavuoroisuusperiaate. Kun henkilökunta on näin viikonloppuisin kotona, ne herättelevät minua päivisin - ja minä vastavuoroisesti herättelen heitä öisin.

Syksy saa

Monta viikkoa meni taas blokitta, mutta se ei tarkoita etteikö olisi mitään tapahtunut! Tänään sattuu satamaan, joten on ihan hyvä hetki päivittää tiedot ajan tasalle, nyt kun olen aamupäivän levännyt.

Melkein puolet tästä poissaolosta olin taas omahoitajallani ja sain nauttia henkilökunnan vaihdoksesta, urbaanin citykissan elämästä keskellä kaupunkia. Vakioihmiseni olivat taas jossain kaukana, mokomat.

Pienen puhuttelun aiheesta heille pidin, kun lopulta yhdeksän päivän jälkeen hakivat minut taas kotiin. Jotenkin kummasti sitä näihin kaksijalkaisiinkin näyttää kiintyvän. Ensin ilahduin heidän jälleennäkemisestään ja kotiin tulosta, mutta sitten tuntui olo vähän loukatultakin. Useimmiten nukun ihmisemoni jaloissa, mutta tämän liian pitkän hylkäyksen jälkeen ensimmäisenä yönä menin sen toisen jalkoihin. Ja naukaisin vain äkämystyneesti kun yritettiin siirtää jalkojen päältä ihmisemoni jalkojen päälle.

Annoin kuitenkin hyvän bechamelin ja paljojen lepyttelyiden varjolla pian tämän loukkauksen anteeksi ja jo seuraavana yönä löysin oikeiden jalkojen päälle nukkumaan.

Eilen pääsin taas saareen, taisi olla viimeistä kertaa tänä syksynä. Näytti vähän siltä se touhu. Mutta silti nautin siitä, siellä oli yksi toinen mökki purettu, ja purkuläjä täynnä puutavaraa ja muuta sekasortoa olikin varsin mielenkiintoinen paikka. Täynnä hiirten valtateitä!

 Ihmiseni söivät saaressa kakkua, mutta arvatkaas, mitä minä söin! 

Tänään on sitten taas varsin tyypillinen syksypäivä. Sataa ja tuulee. Mitä muutakaan sitä tällaisina päivinä voisi tehdä? Muuta kuin piiloutua peiton alle. 

Food-to-go

Jotkut saaliseläimet käyttäytyvät täällä citissä vähän oudosti. Ainakin minun mielestäni. Esimerkiksi sorsat, ne kun kulkevat minun perässäni, vaikka mielestäni sen pitäisi olla päinvastoin. Sorsa kyllä olisi namia, jos kiinni saisi.

Sorsat noudattavat normaalia saaliseläimen logiikkaa siihen saakka, että taapertavat tai pyrähtävät veteen pakoon minut nähdessään, tai viimeistään kun syöksähdän niitä kohti. Mutta sen jälkeen ne kadottavat normaalin saaliseläimen käyttäytymiskaavan. Useimmiten ne vain seuraavat perässämme kun kuljemme lammikon laitaa. Minusta niiden pitäisi vaakkua meistä kaukana ja pysytellä siellä kauhusta kankeina!

Tosin onhan se kiva ajatus, että ruokaa kulkee mukana - ihan itsestään.  Silti outoa saalista.

Minä hämmästelemässä mukana seuraavan saaliin hölmöyttä.

Joudun silti tyytymään vain ruohoon, vaikka paistia kelluukin vieressä. 

 

Hirveä hiiripäivä ja muita herkutuksia

Tänään oli taas saaripäivä. Tällä kertaa ei Pohjanmaalla, vaan ihan täällä lähiseudulla. Ja sekin todentui hienoksi metsästysmenestykseksi näin syksyn metsästyskauden alkuun!

Saaressa ainoastaan venereissu on sellainen, josta en pidä. Tässä hoputan henkilökuntaa soutamaan nopeammin. 

Henkilökunta tarjosi saaressa alkuun beechamelia, mutta minulle ei purkkiruoka tänään kelvannut. En tainnut edes maistaa sitä ja ulkoiluttaessani henkilökuntaa, saalistin päivän aikana kaksi hiirtä! Ne katosivat nasuun alta aikayksikön ja lisääkin olisin hamunnut. Henkilökunta sai todennettua molemmat saaliit videolle. Videolinkit seuraavat lopussa.

Lähes koko päivän ulkoilimme pitkin saarta, se oli aika rauhallinen näin alkusyksystä jo. Ilmakin kaunis ja aurinkoinen. Kerrankin ulkoilua koko rahalla!

Aiemmin viikolla henkilökunta ylitti itsensä, tekemällä beechamel-herkusta normaaliakin herkullisemman. Kananmunaan en ole aiemmin koskenut, vaikka ovat yrittäneet sitä joskus tuputtaa, vedoten siihen, että kaikki saalistajat muka ymmärtävät munien päälle. Minä en ole koskenut kananmunaan. Mieluummin ottaisin sen kanan.

Mutta nyt henkilökunta sekoitti pelkkää keltuaista beechameliin ja sai yllättäen aikaan sellaisen herkun, että haukoin saman tien mahaani lähes koko annoksen. Koskaan en beetchameliakaan ole kerralla kaikkea syönyt - ja nyt siinä oli vielä lisänä kokonainen keltuainen. Ja napaan upposi lähes koko annos! Nami nami! Tätä kokeillaan joskus toistenkin ruokien kanssa!

Tässä minä. Beechamel-keltuainen herkuttelun jälkeen lähes taintuneena.

 

 Hiirisaalis numero uno.

Hiirisaalis numero kaksi.

Leevinpäivän kukka!

Tänään on nimpparini ja minua onkin lahjottu paljon! Eilen sain herkkutikkuja henkilökunnan kummipojalta, niistä jo yhden maistoinkin illalla, ja tänään herkuteltiin aamusta bechamel-ruoalla ja myöhemmin päivällä tuli kukkakin!

Vaikka olenkin kylän kovin kolli ja lihansyöjä, olen myös innostunut botanisti. Henkilökunnan vilauttaessa tätä uutta kukkaa minulle - nukkuessani omassa pesässä - syöksyin heti kurnaten kukan perässä purvekkeen catwalkille nuuskimaan ja maistelemaan sitä. Uudet kasvit on aina mielenkiintoisia. Henkilökuntani tiesi, että minua voi näin Leevin nimipäivänä ilahduttaa myös uudella kukalla!

Tämä kukkalähetys tuli samalla kun henkilökunta kävi ostamassa sopivankokoisia ruuveja hyllyn kiinnitykseen. Tarkoituksena kiinnittää uudelleen vaatekaapin ylin hylly, se kun oli tippunut tavaroineen kaikkineen aiemmin viikolla, kun harrastin parkouria tässä yksi päivä henkilökunnan poissaollessa...

Leevi kohtaa cityporsaan

Citypupuja täällä pomppii pusikosta kuin pusikosta, tosin niiden saanti on kovin hankalaa kun perässä useimmiten roikkuu tuo 70 kiloa liikuntaa rajoittavaa henkilökuntaa, mutta on täällä muutakin kummallista.

Viime viikonloppuna kävimme aamukävelyllä vähän oudommissa maastoissa ja sieltä löytyi jotain kauempaa niin elävän näköistä, että niskakarvanikin nousivat pystyyn, ennen kuin hoksasin, etteivät ne oikeasti edes liikkuneet.

Cityporsaitahan ne! Enpä koskaan ole tällaisiakaan nähnyt. Lähemmäksi päästyäni ja asian nuuskimalla varmistuttua, alkoi ensireaktioni vähän nolottaa, mutta ovathan ne massiivisia otuksia. Jos olisivatkin eläviä, kiertäisin kaukaa!

Ystäväni nuori herra Siili

Joka ilta käymme myyräaidalla kokeilemassa saalistusonnea. Siellä on paljon myyränkasoja ja usein voimme henkilökunnan kanssa tarkkailla voikukanlehden vähittäistä katoamista maan alle tai heinikon edestakaista nytkähtelyä.

Harvoin sieltä mitään saalista saan, mutta mukavaa on käydä vähän vaanimassa, joskus se paistikin sieltä vielä tulee! Pari kertaa olemme nähneet siellä nuoren, pelottoman siiliherrankin.

Tällä kertaa ajattelin laittaa vähän videoita blokiin. Ensimmäinen on tyypillinen näyte myyräsyöksystäni pitkän vaanimisen jälkeen. Ovat sitten myös HD:tä, se on henkilökunnan mukaan parasta. Mutta laatu pitää itse valita alalaidan rattaista.

Tässä kohtaamisemme siiliherran kanssa tänään.

Henkilökuntani melkein kesytti jo siiliherrankin; lopulta se lopetti vihaisen suhistelun, aukeni varovasti ja hitaasti pallostaan ja alkoi raaputella kutiavaa kylkeään.

Rentoutui vieläpä niinkin, että kiinnostui henkilökunnastani itsestään ja tuli haistelemaan henkilökunnan sormia lähes kameraan kiinni, niin ettei kännykamera enää kyennyt niin lähelle tarkentamaankaan.

Olisiko pitänyt ottaa siiliherra kotiin, omaan eläintarhaan? Olen kouluttanut sinne pätevää henkilökuntaa!

Loman loppu

Niin se loma loppui. Viikon verran olin omahoitajalla henkilökunnan ollessa saalistusreissuillaan, pyörillä saaristossa kuulemma.

Omahoitaja onkin aika näppärä juttu, siellä olin kiltisti, urbaani citykissa, enkä edes naukunut, vaikka en ulos päässytkään. Kun minut vietiin sinne, ja vessakin tuli mukana, tiesin että täällä nyt olen vähän aikaa. Tyynesti pistin taloksi ja valtasin heti sängyn omaksi nukkumapaikakseni.

 Omahoitaja Sirpan ottama kuva minusta sängyllä.

Hellettä piisasi tuolla viikolla ja välillä sain vilvoitella märän pyyhkeen alla! Vakituinen henkilökuntani ei sellaista hellehelpotusta olisi keksinytkään.

Nyt olen taas kotona ja kaikki on normaalisti. Sain kesäherkkujen päälle vielä parin päivän matokuurin, mikä tuntuikin piristävän, ja nyt taas hyppään ja touhaan kuten aina ennenkin! Viimeisinä päivinä olen päässyt kolme kertaa päivässä ulkoilulle, pelkäänpä että tämä mainio asiaintila ei enää ensi viikolla jatku...

Ihmisteni reissun päätteeksi sain taas minäkin kokeilla mainioita makuupusseja, joita nyt tuuletetaan purvekkeella - minun tuoleillani. Pehmoista ja nautinnollisen lämmintä!

Levähdysaika

Nyt on ohitse Karjalan kierrokset ja olemme henkilökunnan kanssa kotona lepäämässä. Kyllä se olikin riepotusta. Joka päivä autossa pitkät pätkät - ja minä näin lähinnä vain parkkipaikkoja. Muutaman kerran kävimme toki lyhyillä ympäristöpyrähdyksillä autosta ja sain vähän paikallista lajitietoutta. Olin heti aina vaanimassa ja tutkimassa pusikoita - metsästys on minun työtäni. Se on sitä mitä minä osaan, joten yritän tehdä sitä heti oudoissakin paikoissa.

Pahinta oli, että yöpaikassamme oli talossa oma Musti-koira, jota piti varoa. Ulkoilimme vuorotellen, onneksi minulla oli oma huone henkilökunnan kanssa, mihin emme Mustia päästäneet. Tosin olisin halunnut olla taloksi koko talossa eikä vain huoneessa! Muutamia kertoja onneksi pääsin tutkailemaan koko taloa Mustin ollessa ulkona. Siellä oli "salaisia huoneita", joihin minua ei päästetty. Arvatkaa, yritinkö komentaa ovia auki!

Tässä lepäilen oman huoneemme sohvalla, pitkän päivän päätteeksi onnellisena siitä, että Mustia ei päästetä minun ja henkilökuntani huoneeseen.

Ekana iltana kävelyllä nappasin yhden Karjalan paistin, hiiren autotallin kulmalta. Ihan vain maistaakseni, miltä karjalainen hiiri maistuu. Hyvää oli. Muinakin iltoina vaanimme kovasti, mutta en saanut enää mitään. Kerran nappasin sisiliskon pysähtyessämme, mutta päästin sen hännättömänä pois, kun muu seurue näytti menevän mehevämmille metsä-apajille. Aamuisin herätin henkilökunnan aina jo kuuden maissa ulkoilulle, koska oli niin ihania aurinkoisia aamuja.

Nyt olen saanut yhden päivän levätä kotona ja nukuinkin sen lähes kokonaan. Kyllä tällaiset reissut vähän rasittavat, kun on koko ajan outoja paikkoja ja autossa kököttämistä, enkä saa rentoutua täysin missään välissä. Nukuin aika lyhyitä aikoja kissaksi. Nyt olen ottanut sitä takaisin, kun sopivasti on täällä sadepäiviä. 

Henkilökunta uhkailee, että loppuviikosta joutuisin "hoitoon" omahoitajalle, kun aikovat lähteä pyöräilemään. Saas nähdä, päästänkö!?

Tässä laiturimaisema Karjalan majapaikastamme. Kaunista siellä oli.

Kiitos saari - nyt Karjalan kunnaille!

En malta vielä olla kirjoittamatta saaresta. Se oli niin lomaa, niin lomaa! Siellä kissa sai olla kissa koko sydämestään ja toteuttaa kaikkia vaistojaan ihan vapaasti.

Tässä matkalla, saari näkyy taustalla, korvieni kohdalla. 

Viimeisellä saarikeikalla päätin muistaa uskollisia ihmisystäviäni ja toin heille lahjaksi hyvin syöneen myyrän. Iltapalaksi sisälle mökkiin, suoraan valmiiksi keittiöön. En itse jaksanut enää syödä, joten toin sen heille kiitokseksi purnausten kera. Vähän kyllä hämmennyin, kun toinen niistä nappasi myyrää takajalasta ja vei sen ulos? Seurasin perässä, mutta koska olin kylläinen, jätin paistin siihen, mihin ihmiseni sen laski. Ehkä ne veivät sen vain jemmaan nautittavaksi vähän myöhemmin?

Sisällä vielä etsiskelin parasta iltapesu- ja nukkumapaikkaa, ja päätin kerrankin mennä henkilökunnan syliin. Onhan se pehmeä ja lämmin patja, vaikka sopivaa asentoa joutuu vähän hakemaan. Siinä purrasin ja soin heille kiitollisuuttani ihanasta saaresta. Tätä en ennen ole reissuilla tehnyt, joten ihmiseni oli varsin otettu tästä huomionosoituksesta.

Veneessäkin opin olemaan, vaikka sen moottori ikävää meteliä pitikin. Ja oman myyräsaareni tunnistin jo kaukaa kun sinne mentiin! Kun veneessä näin saaren, aloin tempoa heti sitä kohti, olin valmis melkein vettä pitkin sinne menemään, jos vain olisivat päästäneet. Ja ilta-auringossa veneessä näyttivät kaikki rannat niin kauniilta.

Minä veneessä ilta-auringossa. 

Sain napattua teille vielä kuvan Mossestakin, tuosta suuresta saalistajasta. Mosse keikistelee tässä naapurin pihalaatoilla.

Tenholta kaikille terkkuja! Tenho ei ole koskaan päässyt saareen, se kun ei ole niin tottunut matkustaja kuin minä. Mutta Tenho saa saalista omalla kotipihallakin!

Tänään loppuu tämän kesän maalaisseikkailu minun osaltani. Lähdemme kuulemma Karjalaa kohti. Mikähän sekin on? Lupasivat näyttää minulle Kolin matkan varrella. Kolin? Höh, saareen minä haluaisin!

Saari-parkouria!

Saaren mökillä on paljon mukavia haasteita kaltaiselleni akrobaatille. Yksi niistä on puulato. Henkilökuntani luuli, että tahdoin ladon oven auki myyräpartiointia varten. Harhaluulo, minulla oli muuta mielessä ja ovi sai olla vain ponnahduslautana mielenkiintoisempiin maisemiin! Onhan se kiva välillä järkyttää maantasalla pysyttelevää henkilökuntaa.

Oven saranan päällä ylöspäin menossa. Mitähän täällä on?

 Tuonne pitää päästä. Kohta alkavien olympialaisten kunniaksi. 

Ylemmäs! Korkeammalle! Hurjemmin!

Katon väliin!

Mutta miten täältä pääseekään oikein alas...?

Pääsin alas näppärästi. Pieni epäröintini oli vain kehittynyttä draaman tajua henkilökunnan haukkoessa henkeään. Takaisin oven päälle ja siitä maahan. Yksinkertaista. Eikä edes linnun pesää ladon katossa.

Lomaalla!

Villin ja vapaan kollin kesäloma on ihanaa aikaa! En ole blogia päivitellyt, kun olen ollut niin lomalla, ettei minusta ole kuviakaan oikein saanut. Livahdan vain vähäksi aikaa sisään ja taasen ulos! Olen vapaa! Vapaa! Vapaa!

Olemme nyt melkein jo viikon olleet maalla, puolet aikaa saaressa. Saari on lempipaikkani. Paitsi että saan olla sielläkin vapaana, siellä on suorastaan koskemattomat metsästysmaastot! Saaren eristäytynyt myyräkanta ei tiedä mitään kissan kaltaisista pedoista ja - ne myyrät ovat pulleita ne.

Ensimmäisenä päivänä, kun pääsin saareen, oli sateinen päivä, mutta en välittänyt siitä mitään. Konusin vain rantaheinikoita ulkona sateessa, välillä kävin sisällä vähän näyttäytymässä ja onnessani purnaamassa ja hiestämässä henkilökunnan jalkoja. Niin onnellinen olin uudesta metsästysmaastostani, että litimäräksi sateessa kastuva turkkikaan ei menoani haitannut!

Ja ne myyrät, voi yltäkylläisyyden päiviä saaressa! Mutta eipä täällä maalla muutenkaan paha ole olla. Saan kulkea vapaasti kuten muutkin kissat. Tenho välillä vähän kiusaa, kun se ei luovuta tappelusta, vaikka minä en haluaisi enää painia. Ja naapurin suurmetsästäjä Mosse nappasi aikamoisen saaliin, jollaista minulla ei ole vielä koskaan ollut: oravan. Vähän sisälmyksiä, oranssi häntä ja toinen takajalka olivat enää jäljellä kun henkilökunta löysi lahtipaikan.

Laitan tähän muutaman kuvan, mitä minusta on ennätetty maalla napata.

Gurmeeta

Mansen kollipojat ei kuulemma tiedä mitä on punakampela bechamel-kastikkeessa. Ajattelin vähän valistaa. Se on yksinkertaisesti lemppariruokaani, gurmeeta purkissa. Sitä tosin en saa joka päivä, aina välillä yrittävät totutella minua muihinkin makuihin. Manselaisten kollien kanssa ollaan kuitenkin yhtä mieltä siitä, että purkkiruokien pitää olla kastikkeella, hyytelöitä tai pateita on turha tarjota. Moussea syön kyllä joskus hyvällä ruokahalulla.

Kaikkein parasta toki on itsepyydystetty ruoka. Tosin siinä on välillä haasteita. Tällä viikolla kohtasin niitä kolmena peräkkäisenä iltana.

Ensimmäisenä iltana otin yhteen valkoisen kollin kanssa, sen, joka isännöi pihan toisella puolella. Nopean yhteenoton seurauksena tein yhtä nopean perääntymisen; en halunnut nöyryyttää sitä perinpohjaisella löylytyksellä. Tämän jälkeen olen aina tehnyt hitaan ja arvokkaan karvat-pystyssä-peräytymisen, kun olemme olleet yhtäaikaa ulkona ja olen osunut sen reviirille.

Toisena iltana sen jälkeen sain ison myyrän myyräaidalta vähän matkan päästä. Kiikutin sen lähes hännästä roikottaen saman tien kotipihalle, missä alkoikin pitkä ja helteinen uuvutustaistelu. En päässyt heti alussa puraisemaan myyrää kuolettavasti, niinpä se olikin hyvissä voimissaan vielä kotipihalla ja pisti kovasti vastaan. Se nousi välillä minua kohti kahdelle jalalle ja hyökkäili isoilla talttahampaillaan. Jouduin silloin hetkeksi perääntymään, mutta aina pääsin koppaamaan jostain ja hallitsin sen liikkeitä, että se ei päässyt kokonaan karkuun. Välillä piirileikki pysähtyi ja läähätimme kumpikin kuumuudessa, kunnes koppasin sitä taas. Viimein yli tunnin väsytyksen jälkeen sain puraistua uupunutta myyrää kunnolla niskaan ja ateria oli valmis.

Kolmantena iltana olin henkilökunnan kanssa tammimetsässä, ja olin juuri saamassa sisiliskon kiinni, kun tuli äkkiä irtonainen iso koira kuin tyhjästä lähettyville - ilman isäntää. Siitä seurasi pieni paniikinpoikanen, piirileikki ja huutoa. Koiralle löytyi lopulta omistaja, joka kaukaa käski sen pois. Henkilökuntani oli kiukkuinen irtokoiran emännälle ja olisi varmasti antanut sen kuulla kunniansa, jos se olisi tullut lähelle, mutta ne häipyivät koiran kanssa paikalta vähin äänin anteeksipyyntöjä huudellen. Hötäkässä ja adrenaliinireaktiossa nappasin omaa henkilökuntaanikin jalkaan ja käteen, onneksi en ihan silmittömään paniikkiin joutunut tai paniikissa päässyt karkuun valjaista. Kesti jonkin aikaa rauhoittua tilanteesta.

Kotona onneksi oli bechamelia tarjolla, se hyvitti näitä kauhuja. Laitan vielä kuvan purkista, että siellä hämeessä osaavat ostaa tätä kaupasta!

Leevin testaama ****

Myyrien metsästys ei oikein ota sujuakseen, perjantainakin livahti taas karkuun vaikka kainaloa myöten klonin koloa käpälällä. Aika usein on tullut huteja myyrämetsällä viime aikoina. Henkilökunnan mukaan minulla voisi tosin olla muitakin työmahdollisuuksia. Vaikka makuupussien testaajana?

Henkilökunta hankki perjantaina uudet kesämakuupussit ja oitis samana iltana testailinkin jo. Kummallakin kyljellä, useampaan kertaan. Oih, ihan hyviä, antaisin neljä tähteä. Miten lämpimiä!

Vaikka annoin näille makuupusseille hyvät arvostelut, halusi henkilökunta itsekin testata ne. Niinpä pääsin lauantaina taas mökille saareen, mikä olikin niin ihanaa, että huteran soutumatkan jälkeen sisälle pikkuiseen mökkiin päästyäni, kuljin vain edestakaisin, kurnuttelin ja puskin ihmisiäni.

Annoin heidän levätä lauantai-illan myrskytuulet, mutta sunnuntaina tahdoin tositoimiin aikaisin - aamukolmelta! Nykyajan laiskaa henkilökuntaa sain kuitenkin herätellä aina kuuteen saakka, kunnes toinen viimein lähti kanssani myyräjahtiin.

Löytyi hyvä heinikko ja useamman saalistuskeikan tuloksena aamiaiseni koostui lopulta kahdesta myyrästä! Ei tarvitsekaan vielä harkita uranvaihtoa, vaikka kyllä minulla olisi myös luontaisia lahjoja makuupussien tähtitestaajaksi!

Matonen, matkamies maan

Tänään keskellä kirkasta päivää ja keskellä soraista parkkipaikkaa törmäsimme hämmentävän suureen kastematoon, joka luikerteli hiekassa.

Minä olisin halunnut maistaa sitä vähän, mutta henkilökunnan mielestä se ei ole oikeaa saalisruokaa. Yritin kuitenkin vähän puraista vuorotellen jommasta kummasta päästä, mutta sain suuni vain täyteen limaista soraa, jota puistelin sitten suustani pois. En oikein tiedä, miten tuollaisen madon saisi syötyä, kummasta päästä se protokollan mukaan käy, proteiiniahan se. Eikös proteiinit olekin tarpeellisia?

Juhannusterveiset!

Tänään on vuoden pisin päivä ja keskikesän juhla, Juhannus! Kesä, kärpäset ja ruoho on herkullisimmillaan! Aurinkoista juhannusta ystävät!

Olen vähän ajatellut tämän blogin muuttamista saalispäiväkirjaksi. Näyttää sen verran taas olevan hyvä tuuri ja huippuunsa hiottu vaanimistaito kuosissa, että saalista tulee. Eilen nappasin linnun maasta. Se on tosi harvinaista, mutta pääsin vaanimaan kuusen takaa, eikä lintu hokannut minua.

Siitä en kuitenkaan kuvaa laita, lintujen pyydystämisestä kun ei henkilökunta tykkää, vaikka syönkin ne siististi höyhenineen päivineen, eikä hävitettäviä ruumiita jää lojumaan. Laitan alle vain kuvan kun aterian jälkeen putsasin naamaani tyytyväisenä.

Tämä oli kuitenkin vain harjoitusta ja makupaloja verrattuna siihen isoon valkeaan lintuun, josta kirjoitin aiemmin. Pääsen varmaan huomenna taas tutkailemaan, olisikohan niitä vielä saaressa... Nami!