Voi kukkaa!

Jonkinlaisen käyttäytymiskoodin olen saanut henkilökunnalle koulutettua ja pääsen nyt kesäisillä ilmoilla säännöllisille retkille kummankin toimesta. Arvostan omaa kotipihaani, ja joskus vain kellahdan varjoisaan paikkaan pensaan juurelle ja nautin auringosta ja lämmöstä ja vihreästä, aistit huumaavista alkukesän väreistä ja tuoksuista. Luonto kukkii ja siitä voi täysillä nauttia.

Eräs ilta olimme vähän kauempana tutkailemassa, kun äkkäsin myyrän parkkipaikan reunalla. Kuuro ja sokea palvelijani ei tietenkään huomannut ensin mitään, mutta antoi minun kyttäillä. Yksi voikukan kasvusto selkeästi liikahteli tuuleen sopimattomalla tavalla. Lehdet nytkähtelivät, ja välillä koko juurakko liikahteli. Minä katselin ja kuuntelin hyökkäysvalmiina. Palveluskuntanikin odotteli jännittyneenä, näkisikö myyrän harmaan vilahduksen.

Äkkiä koko kasvi kaikkine lehtineen humpsahti kymmenisen senttiä maan alle! Odotin noin seitsemän nanosekuntia ja syöksyin maan alle kadonneen kasvin perään! Klonin käpälä kainaloa myöten koloa, mihin kasvi oli kadonnut, mutta en saanut mitään kiinni. Kyllä tuore uuden kesän myyräpaisti pitkästä aikaa olisi ollut herkkua!

Suurriistanmetsästys

Eilen pääsin vaanimaan todellista suurriistaa. Kestettyäni kauhean venematkan saareen ja saatuani turvallisesti taas maata tassujeni alle, kävimme tutkailemassa lähirantoja. Siellä ne kalliokielekkeen takana lipuivat, metrin päässä kalliosta - jättimäiset valkeat lintupaistit!

Kallionkolon suojista niitä lähestyin matalalla vaanien, eivätkä ne näyttäneet minusta hätkähtyvän. Aika suuria lopulta olivat, vähän hämmennyin koosta, mutta saalista niiden täytyi olla, kun höyhenpeite ja pyrstö ja nokka, kuten kaikilla linnuilla. Siispä vaanimaan.

Pääsin ihan lähelle, kunnes ne alkoivat nostella siipiään ja sihistä kuin vihainen kolli. Siinä vaiheessa totesin, että ehkä on sittenkin parempi perääntyä - ihmiseni jalkojen taakse.

Saaresta sain harmikseni punkinkin niskaani. Sen palveluskunta löysi tänä aamuna, kun se oli yön jo juhlinut, paisunut isoksi ja porautunut tiukasti kiinni. Ahneita ovat nekin. 

Mutta mikä määrä makoisaa paistia siinä rannalla lipuikaan!  Ja kaksin kappalein.

Piikkejä puskassa

Ihmiseni tapasivat toissapäivänä paljon faneja, jotka sanoivat lukevansa tätä blogia. Hienoa ystävät! Olen unohtanut kirjoittaa taas, olen keskittynyt enemmän ulkoiluihin kuin kirjallisiin tuotantoihin. Aika usein palvelijani ignoroivat aamunaukuni ja pääsen vasta illemmalla ulos, kun ne tulevat takaisin kotiin. Mutta sitten en helpolla päästäkään. Pidän ääntä, kurnutuksen ja kovaa naukun sekoitusta ja ylenpalttista liehittelyä, kunnes pääsen ulos - ja toinen henkilökunnasta onkin myöntynyt niin, että suosiolla kotiin tullessaan vie minut ensin vähintään tunnin lenkille, ennen kuin ajatteleekaan muita kotiaskareita.

Pihalla olen nähnyt pari kertaa siilin. Vielä ennen kuin lehdet puhkesivat, siili erottui hyvin pusikosta. Tässä kuvassa löysimme siilin keskellä päivää nukkumasta puskan juurella.

Nyt ovat lehdet jo melkein puhjenneet, eikä siilejä enää niin helposti löydä. Paitsi minä, joka kuulen niiden tuhinan jo kaukaa! Eivät ne paljoa kiinnosta, tiedän, että se saalis olisi varsin piikikäs syötäväksi, joten jätän rauhaan.

Kerran nautimme ihanasta lämpimästä kevät päivästä läheisessä Tammimetsässä. Se oli keskellä viikkoa arkipäivänä, eikä koiriakaan näkynyt yhtään, kun palvelijani vei minut sinne oleksimaan. Vähän vihreää alkoi jo näkyä ja sain oman pääni mukaan olla tai kulkea metsikössä. Yhdessä nautimme vain lämmittävästä auringosta ja hiljaisuudesta, istuimme puunrungolla vierekkäin, katselimme oravien leikkiä ja aukeavaa kevättä ympärillämme. Ihania hetkiä, harvinaista olemassaoloa, viimein ihmisenikin sai siitä vähän vihiä, mitä ihanuutta on elämässä joskus vain pysähtyä ja olla läsnä.

Tässä pari kuvaa tammimetsästä. Maa oli valkeanaan valkovuokkoja, tässä pari. Toisessa kuvassa minä kyselen, että voimmeko olla täällä vielä vähän aikaa. Katsoa oravia. Vain katsoa. Ei maistaa, ei. 

Yövahdissa saaressa!

Uuuh, olen ihan uupunut! Viikonlopun olen vahtinut saaressa merta ja lokkeja ja haahkoja isoista ikkunoista. Kaksi yötä ja päivää!

Tämä oli jotain uutta ja erikoista. Matkasimme veneellä saareen, palveluskuntani souti ahkerasti edestakaisin. Saaressa en saanut olla vapaana, mutta ulkoilimme paljon. Aika kylmä ja tuulinen viikonloppu, eikä pikkuruista mökkiäkään paljoa lämmitetty - sanoivat sitä romantiikaksi - mutta onneksi löysin mökin lämpimimmät paikat mm. keittiön hyllyltä ylhäältä.

Työläintä oli kuitenkin yövahti. Ensimmäisenä yönä en tainnut paljoa nukkua, vahtasin pöydältä merta ja ulkomaailmaa - tällaisia maisemia ei kotona normaalisti näe. Toisena yönä taisin jo välillä käydä torkkumassa ihmiseni jaloissa untuvamakuupussissa.

Kaiken kaikkiaan kiva ja poikkeava viikonloppu. Ulkoilmaa, isoja lokkipaisteja vaanittavaksi, ja paljon puita kiivettäväksi! 

Untuvamakuupussi olikin se paras löytö päivänokosille. Uuvuttavan yövuoron jälkeen kaivauduin sen alle ja alta aikayksikön menetin tajuntani sen lämmössä. Pussin alla oli hyvä paistua ja käännellä välillä kylkeä kylmän ulkoilun jälkeen. Oimikäkeksintö!

Kissanpesä

Kissat ovat pesäeläimiä. Oletko koskaan miettinyt millainen on kissan pesä? Nyt saat sen nähdä. Sain aidon pesän parvekkeelle! Se on juuri oikean kokoinen niin, että siellä on pakko kököttää ja se on mukavan pehmeää samettia. Lämmin pieni kolo, kun vielä vähän on kevätkylmiä!

Ihmiseni nimittäin vihjasi, että pesä on hankittu juuri lämpimyyden takia. On kuulemma tulossa viileitä öitä. "Lämmittämättömiä", sanoi hän. Mitä? Parvekkeellako? Saas nähdä...

Matometsällä

Nyt on kevät päässyt hyvään vauhtiin! Ihmiseni on jo sitä mieltä, että on lähes kesä. Lämpöä ja aurinkoa. Iltaisinkin voi jo metsästää - taas uudenlaista saalista!

Iltaiset metsästyspuuhani aloitin jo varhain tänä keväänä melkein heti lumien lähdettyä. Ihmiseni ei oikein käsittänyt, mistä on kyse, kun iltaisin myöhällä vaanin paljaiden pusikkojen juuria ja hyppäilin ja töppäilin maata. Kunnes eräänä iltana hänenkin silmänsä avautuivat näkemään näkymättömiä, kun sain yhden ison kastemadon kiinni ja vedettyä irti maasta. Kastematoja on pimeässä nurmikolla joka puolella! Isoja lieroja ja melkein sormen paksuisia. Mutta eivät ne ole syötäviä. Kokeilin.

Ne ilmestyvät heti lumien jälkeen ja ovat hämmästyttävän nopeita. Yksi hipaisu ja ne sujahtavat räjähtävällä nopeudella takaisin koloihinsa yhtenä väläyksenä. Ei uskoisi hitaasti kiemurtavista madoista. Minunkaan refleksini ja nopeuteni ei aina riitä nappaamaan kiinni. Mutta nyt ihmiseni tietää, kenen kanssa lähteä illalla metsälle, jos haluaa onkimatoja...

Ja sitten naapurissa on tyttökissoja! Ihania ovat, niiden nähden olen ihan cool. Katselen vähän aikaa etäältä ja sitten lähden omille teilleni, niille ei kannata rähjätä niin kuin kolleille.

Yksi puska naapurin aidassa on, joka on kiehtonut jo vuosia. En osaa innostua kissanmintusta, mutta tämä puska suorastaan vetää jalat alta...

Kuvaa yömetsästyksistä ja iiiiiisoista madoista minulla ei ole, sen sijaan on tässä video tuosta vappupuskasta, joka on minun kissanminttuni.