Piikkejä puskassa

Ihmiseni tapasivat toissapäivänä paljon faneja, jotka sanoivat lukevansa tätä blogia. Hienoa ystävät! Olen unohtanut kirjoittaa taas, olen keskittynyt enemmän ulkoiluihin kuin kirjallisiin tuotantoihin. Aika usein palvelijani ignoroivat aamunaukuni ja pääsen vasta illemmalla ulos, kun ne tulevat takaisin kotiin. Mutta sitten en helpolla päästäkään. Pidän ääntä, kurnutuksen ja kovaa naukun sekoitusta ja ylenpalttista liehittelyä, kunnes pääsen ulos - ja toinen henkilökunnasta onkin myöntynyt niin, että suosiolla kotiin tullessaan vie minut ensin vähintään tunnin lenkille, ennen kuin ajatteleekaan muita kotiaskareita.

Pihalla olen nähnyt pari kertaa siilin. Vielä ennen kuin lehdet puhkesivat, siili erottui hyvin pusikosta. Tässä kuvassa löysimme siilin keskellä päivää nukkumasta puskan juurella.

Nyt ovat lehdet jo melkein puhjenneet, eikä siilejä enää niin helposti löydä. Paitsi minä, joka kuulen niiden tuhinan jo kaukaa! Eivät ne paljoa kiinnosta, tiedän, että se saalis olisi varsin piikikäs syötäväksi, joten jätän rauhaan.

Kerran nautimme ihanasta lämpimästä kevät päivästä läheisessä Tammimetsässä. Se oli keskellä viikkoa arkipäivänä, eikä koiriakaan näkynyt yhtään, kun palvelijani vei minut sinne oleksimaan. Vähän vihreää alkoi jo näkyä ja sain oman pääni mukaan olla tai kulkea metsikössä. Yhdessä nautimme vain lämmittävästä auringosta ja hiljaisuudesta, istuimme puunrungolla vierekkäin, katselimme oravien leikkiä ja aukeavaa kevättä ympärillämme. Ihania hetkiä, harvinaista olemassaoloa, viimein ihmisenikin sai siitä vähän vihiä, mitä ihanuutta on elämässä joskus vain pysähtyä ja olla läsnä.

Tässä pari kuvaa tammimetsästä. Maa oli valkeanaan valkovuokkoja, tässä pari. Toisessa kuvassa minä kyselen, että voimmeko olla täällä vielä vähän aikaa. Katsoa oravia. Vain katsoa. Ei maistaa, ei.