Levähdysaika

Nyt on ohitse Karjalan kierrokset ja olemme henkilökunnan kanssa kotona lepäämässä. Kyllä se olikin riepotusta. Joka päivä autossa pitkät pätkät - ja minä näin lähinnä vain parkkipaikkoja. Muutaman kerran kävimme toki lyhyillä ympäristöpyrähdyksillä autosta ja sain vähän paikallista lajitietoutta. Olin heti aina vaanimassa ja tutkimassa pusikoita - metsästys on minun työtäni. Se on sitä mitä minä osaan, joten yritän tehdä sitä heti oudoissakin paikoissa.

Pahinta oli, että yöpaikassamme oli talossa oma Musti-koira, jota piti varoa. Ulkoilimme vuorotellen, onneksi minulla oli oma huone henkilökunnan kanssa, mihin emme Mustia päästäneet. Tosin olisin halunnut olla taloksi koko talossa eikä vain huoneessa! Muutamia kertoja onneksi pääsin tutkailemaan koko taloa Mustin ollessa ulkona. Siellä oli "salaisia huoneita", joihin minua ei päästetty. Arvatkaa, yritinkö komentaa ovia auki!

Tässä lepäilen oman huoneemme sohvalla, pitkän päivän päätteeksi onnellisena siitä, että Mustia ei päästetä minun ja henkilökuntani huoneeseen.

Ekana iltana kävelyllä nappasin yhden Karjalan paistin, hiiren autotallin kulmalta. Ihan vain maistaakseni, miltä karjalainen hiiri maistuu. Hyvää oli. Muinakin iltoina vaanimme kovasti, mutta en saanut enää mitään. Kerran nappasin sisiliskon pysähtyessämme, mutta päästin sen hännättömänä pois, kun muu seurue näytti menevän mehevämmille metsä-apajille. Aamuisin herätin henkilökunnan aina jo kuuden maissa ulkoilulle, koska oli niin ihania aurinkoisia aamuja.

Nyt olen saanut yhden päivän levätä kotona ja nukuinkin sen lähes kokonaan. Kyllä tällaiset reissut vähän rasittavat, kun on koko ajan outoja paikkoja ja autossa kököttämistä, enkä saa rentoutua täysin missään välissä. Nukuin aika lyhyitä aikoja kissaksi. Nyt olen ottanut sitä takaisin, kun sopivasti on täällä sadepäiviä. 

Henkilökunta uhkailee, että loppuviikosta joutuisin "hoitoon" omahoitajalle, kun aikovat lähteä pyöräilemään. Saas nähdä, päästänkö!?

Tässä laiturimaisema Karjalan majapaikastamme. Kaunista siellä oli.

Kiitos saari - nyt Karjalan kunnaille!

En malta vielä olla kirjoittamatta saaresta. Se oli niin lomaa, niin lomaa! Siellä kissa sai olla kissa koko sydämestään ja toteuttaa kaikkia vaistojaan ihan vapaasti.

Tässä matkalla, saari näkyy taustalla, korvieni kohdalla. 

Viimeisellä saarikeikalla päätin muistaa uskollisia ihmisystäviäni ja toin heille lahjaksi hyvin syöneen myyrän. Iltapalaksi sisälle mökkiin, suoraan valmiiksi keittiöön. En itse jaksanut enää syödä, joten toin sen heille kiitokseksi purnausten kera. Vähän kyllä hämmennyin, kun toinen niistä nappasi myyrää takajalasta ja vei sen ulos? Seurasin perässä, mutta koska olin kylläinen, jätin paistin siihen, mihin ihmiseni sen laski. Ehkä ne veivät sen vain jemmaan nautittavaksi vähän myöhemmin?

Sisällä vielä etsiskelin parasta iltapesu- ja nukkumapaikkaa, ja päätin kerrankin mennä henkilökunnan syliin. Onhan se pehmeä ja lämmin patja, vaikka sopivaa asentoa joutuu vähän hakemaan. Siinä purrasin ja soin heille kiitollisuuttani ihanasta saaresta. Tätä en ennen ole reissuilla tehnyt, joten ihmiseni oli varsin otettu tästä huomionosoituksesta.

Veneessäkin opin olemaan, vaikka sen moottori ikävää meteliä pitikin. Ja oman myyräsaareni tunnistin jo kaukaa kun sinne mentiin! Kun veneessä näin saaren, aloin tempoa heti sitä kohti, olin valmis melkein vettä pitkin sinne menemään, jos vain olisivat päästäneet. Ja ilta-auringossa veneessä näyttivät kaikki rannat niin kauniilta.

Minä veneessä ilta-auringossa. 

Sain napattua teille vielä kuvan Mossestakin, tuosta suuresta saalistajasta. Mosse keikistelee tässä naapurin pihalaatoilla.

Tenholta kaikille terkkuja! Tenho ei ole koskaan päässyt saareen, se kun ei ole niin tottunut matkustaja kuin minä. Mutta Tenho saa saalista omalla kotipihallakin!

Tänään loppuu tämän kesän maalaisseikkailu minun osaltani. Lähdemme kuulemma Karjalaa kohti. Mikähän sekin on? Lupasivat näyttää minulle Kolin matkan varrella. Kolin? Höh, saareen minä haluaisin!

Saari-parkouria!

Saaren mökillä on paljon mukavia haasteita kaltaiselleni akrobaatille. Yksi niistä on puulato. Henkilökuntani luuli, että tahdoin ladon oven auki myyräpartiointia varten. Harhaluulo, minulla oli muuta mielessä ja ovi sai olla vain ponnahduslautana mielenkiintoisempiin maisemiin! Onhan se kiva välillä järkyttää maantasalla pysyttelevää henkilökuntaa.

Oven saranan päällä ylöspäin menossa. Mitähän täällä on?

 Tuonne pitää päästä. Kohta alkavien olympialaisten kunniaksi. 

Ylemmäs! Korkeammalle! Hurjemmin!

Katon väliin!

Mutta miten täältä pääseekään oikein alas...?

Pääsin alas näppärästi. Pieni epäröintini oli vain kehittynyttä draaman tajua henkilökunnan haukkoessa henkeään. Takaisin oven päälle ja siitä maahan. Yksinkertaista. Eikä edes linnun pesää ladon katossa.

Lomaalla!

Villin ja vapaan kollin kesäloma on ihanaa aikaa! En ole blogia päivitellyt, kun olen ollut niin lomalla, ettei minusta ole kuviakaan oikein saanut. Livahdan vain vähäksi aikaa sisään ja taasen ulos! Olen vapaa! Vapaa! Vapaa!

Olemme nyt melkein jo viikon olleet maalla, puolet aikaa saaressa. Saari on lempipaikkani. Paitsi että saan olla sielläkin vapaana, siellä on suorastaan koskemattomat metsästysmaastot! Saaren eristäytynyt myyräkanta ei tiedä mitään kissan kaltaisista pedoista ja - ne myyrät ovat pulleita ne.

Ensimmäisenä päivänä, kun pääsin saareen, oli sateinen päivä, mutta en välittänyt siitä mitään. Konusin vain rantaheinikoita ulkona sateessa, välillä kävin sisällä vähän näyttäytymässä ja onnessani purnaamassa ja hiestämässä henkilökunnan jalkoja. Niin onnellinen olin uudesta metsästysmaastostani, että litimäräksi sateessa kastuva turkkikaan ei menoani haitannut!

Ja ne myyrät, voi yltäkylläisyyden päiviä saaressa! Mutta eipä täällä maalla muutenkaan paha ole olla. Saan kulkea vapaasti kuten muutkin kissat. Tenho välillä vähän kiusaa, kun se ei luovuta tappelusta, vaikka minä en haluaisi enää painia. Ja naapurin suurmetsästäjä Mosse nappasi aikamoisen saaliin, jollaista minulla ei ole vielä koskaan ollut: oravan. Vähän sisälmyksiä, oranssi häntä ja toinen takajalka olivat enää jäljellä kun henkilökunta löysi lahtipaikan.

Laitan tähän muutaman kuvan, mitä minusta on ennätetty maalla napata.

Gurmeeta

Mansen kollipojat ei kuulemma tiedä mitä on punakampela bechamel-kastikkeessa. Ajattelin vähän valistaa. Se on yksinkertaisesti lemppariruokaani, gurmeeta purkissa. Sitä tosin en saa joka päivä, aina välillä yrittävät totutella minua muihinkin makuihin. Manselaisten kollien kanssa ollaan kuitenkin yhtä mieltä siitä, että purkkiruokien pitää olla kastikkeella, hyytelöitä tai pateita on turha tarjota. Moussea syön kyllä joskus hyvällä ruokahalulla.

Kaikkein parasta toki on itsepyydystetty ruoka. Tosin siinä on välillä haasteita. Tällä viikolla kohtasin niitä kolmena peräkkäisenä iltana.

Ensimmäisenä iltana otin yhteen valkoisen kollin kanssa, sen, joka isännöi pihan toisella puolella. Nopean yhteenoton seurauksena tein yhtä nopean perääntymisen; en halunnut nöyryyttää sitä perinpohjaisella löylytyksellä. Tämän jälkeen olen aina tehnyt hitaan ja arvokkaan karvat-pystyssä-peräytymisen, kun olemme olleet yhtäaikaa ulkona ja olen osunut sen reviirille.

Toisena iltana sen jälkeen sain ison myyrän myyräaidalta vähän matkan päästä. Kiikutin sen lähes hännästä roikottaen saman tien kotipihalle, missä alkoikin pitkä ja helteinen uuvutustaistelu. En päässyt heti alussa puraisemaan myyrää kuolettavasti, niinpä se olikin hyvissä voimissaan vielä kotipihalla ja pisti kovasti vastaan. Se nousi välillä minua kohti kahdelle jalalle ja hyökkäili isoilla talttahampaillaan. Jouduin silloin hetkeksi perääntymään, mutta aina pääsin koppaamaan jostain ja hallitsin sen liikkeitä, että se ei päässyt kokonaan karkuun. Välillä piirileikki pysähtyi ja läähätimme kumpikin kuumuudessa, kunnes koppasin sitä taas. Viimein yli tunnin väsytyksen jälkeen sain puraistua uupunutta myyrää kunnolla niskaan ja ateria oli valmis.

Kolmantena iltana olin henkilökunnan kanssa tammimetsässä, ja olin juuri saamassa sisiliskon kiinni, kun tuli äkkiä irtonainen iso koira kuin tyhjästä lähettyville - ilman isäntää. Siitä seurasi pieni paniikinpoikanen, piirileikki ja huutoa. Koiralle löytyi lopulta omistaja, joka kaukaa käski sen pois. Henkilökuntani oli kiukkuinen irtokoiran emännälle ja olisi varmasti antanut sen kuulla kunniansa, jos se olisi tullut lähelle, mutta ne häipyivät koiran kanssa paikalta vähin äänin anteeksipyyntöjä huudellen. Hötäkässä ja adrenaliinireaktiossa nappasin omaa henkilökuntaanikin jalkaan ja käteen, onneksi en ihan silmittömään paniikkiin joutunut tai paniikissa päässyt karkuun valjaista. Kesti jonkin aikaa rauhoittua tilanteesta.

Kotona onneksi oli bechamelia tarjolla, se hyvitti näitä kauhuja. Laitan vielä kuvan purkista, että siellä hämeessä osaavat ostaa tätä kaupasta!

Leevin testaama ****

Myyrien metsästys ei oikein ota sujuakseen, perjantainakin livahti taas karkuun vaikka kainaloa myöten klonin koloa käpälällä. Aika usein on tullut huteja myyrämetsällä viime aikoina. Henkilökunnan mukaan minulla voisi tosin olla muitakin työmahdollisuuksia. Vaikka makuupussien testaajana?

Henkilökunta hankki perjantaina uudet kesämakuupussit ja oitis samana iltana testailinkin jo. Kummallakin kyljellä, useampaan kertaan. Oih, ihan hyviä, antaisin neljä tähteä. Miten lämpimiä!

Vaikka annoin näille makuupusseille hyvät arvostelut, halusi henkilökunta itsekin testata ne. Niinpä pääsin lauantaina taas mökille saareen, mikä olikin niin ihanaa, että huteran soutumatkan jälkeen sisälle pikkuiseen mökkiin päästyäni, kuljin vain edestakaisin, kurnuttelin ja puskin ihmisiäni.

Annoin heidän levätä lauantai-illan myrskytuulet, mutta sunnuntaina tahdoin tositoimiin aikaisin - aamukolmelta! Nykyajan laiskaa henkilökuntaa sain kuitenkin herätellä aina kuuteen saakka, kunnes toinen viimein lähti kanssani myyräjahtiin.

Löytyi hyvä heinikko ja useamman saalistuskeikan tuloksena aamiaiseni koostui lopulta kahdesta myyrästä! Ei tarvitsekaan vielä harkita uranvaihtoa, vaikka kyllä minulla olisi myös luontaisia lahjoja makuupussien tähtitestaajaksi!