Melkein puolet tästä poissaolosta olin taas omahoitajallani ja sain nauttia henkilökunnan vaihdoksesta, urbaanin citykissan elämästä keskellä kaupunkia. Vakioihmiseni olivat taas jossain kaukana, mokomat.
Pienen puhuttelun aiheesta heille pidin, kun lopulta yhdeksän päivän jälkeen hakivat minut taas kotiin. Jotenkin kummasti sitä näihin kaksijalkaisiinkin näyttää kiintyvän. Ensin ilahduin heidän jälleennäkemisestään ja kotiin tulosta, mutta sitten tuntui olo vähän loukatultakin. Useimmiten nukun ihmisemoni jaloissa, mutta tämän liian pitkän hylkäyksen jälkeen ensimmäisenä yönä menin sen toisen jalkoihin. Ja naukaisin vain äkämystyneesti kun yritettiin siirtää jalkojen päältä ihmisemoni jalkojen päälle.
Annoin kuitenkin hyvän bechamelin ja paljojen lepyttelyiden varjolla pian tämän loukkauksen anteeksi ja jo seuraavana yönä löysin oikeiden jalkojen päälle nukkumaan.
Eilen pääsin taas saareen, taisi olla viimeistä kertaa tänä syksynä. Näytti vähän siltä se touhu. Mutta silti nautin siitä, siellä oli yksi toinen mökki purettu, ja purkuläjä täynnä puutavaraa ja muuta sekasortoa olikin varsin mielenkiintoinen paikka. Täynnä hiirten valtateitä!
Ihmiseni söivät saaressa kakkua, mutta arvatkaas, mitä minä söin!
Tänään on sitten taas varsin tyypillinen syksypäivä. Sataa ja tuulee. Mitä muutakaan sitä tällaisina päivinä voisi tehdä? Muuta kuin piiloutua peiton alle.
